Sysäyksen tähän sain, kun iloitsin kesän ensimmäisistä pääskysistä. Me ihmiset iloitsemme kesän sanantuojista ja käytämme niistä sellaisia ilmauksia kuin "iloiset pääskyset" tai kuvaamme niiden lentoa sanomalla, etä ne "kisailevat". Mutta mistä me oikeasti tiedämme, miltä niistä tuntuu? Onko joku tutkinut pääskysten sielunelämää?
Me haluamme, että luonnossa, jossa kaikki on vapaata ja puhdasta ollaan iloisia. Ikään kuin luonto olisi olemassa vain ilahduttaakseen ihmistä. Ehkä luontokappaleet ovat kuitenkin myös surullisia, väsyneitä ja peloissaan? Ovathan ne. Mutta enemmän vai vähemmän, siinä kysymys.
Maailmankuva muuttuu, jos kuvitellaan, että pääskyset ja sitä myöten kaikki muutkin linnut ja eläimet elävät alituisessa pelossa, harmissa ja ahdistuksessa ja vain toivovat, että joku tulisi, sulkisi ne häkkiin ja alkaisi ruokkia kaltereiden raosta - kaltereiden, joiden takana ne olisivat turvassa.
Minä en tiedä totuutta tässä asiassa niin kuin en juuri muissakaan. Jos joku tietää, ilmoittautukoon.
Lähestyin tänään varovasti seuraavaa puutarhaprojektiani eli kiviaidan rakentamista. Se tulee tähän.
Aidasta tulee noin kaksi metriä pitkä ja se on tarkoitettu vain koristeeksi. Ensimmäiset kivet ovat paikoillaan ja tuohon ympärille on tarkoitus kasata niitä lisää. Tavoitteena on siisti aita, jonka takaa vaaleanpunaisena kukkiva komea malva kurkistelee. Olen saanut malvan ystävältäni Toiselta Pirkolta ja aivan kuten hän lupasi, se on elinvoimainen ja kasvaa nopeasti. Nyt se raukka on jäänyt rikkaruohojen saartamaksi.
Tein ihan vähän alustavia töitä. Kaivoin vähän maata ja kärräsin sen pois. Surkuhupaisaa sinänsä, sillä muutama vuosi sitten tein aika ison työn, kun kärräsin sen maan tuohon. Siinä oli melkein paljas kallio, mutta halusin rakentaa kukoistavan ruusuistutuksen ja toin sitä varten paikalle monta kärryllistä multaa ja hiekkaa. Ruusujen hehkua en saanut, sen sijaan sain vasempaan käteeni ruman nestepahkuran, jonka häviäminen kesti ainakin vuoden.
Nonnakin pääsi kuvaan. Juuri nyt koira on ulkona, vaikka siellä on märkää ja taitaa sataakin vähän. Nonna on onneksi sen verran fiksu, että se hakeutuu sateensuojaan, vaikka ei sentään alennu mihinkään niin nöyryyttävään kuin ryömimään koirankoppiin. Jätin aitan oven auki, jotta koira voi makailla siellä ja siellä se makasi, kun äsken katsoin.
Nonnan tylylle kohtelulle on syynsä. Lähden kohta tallille ja sitten koira saa makoilla sisällä omalla sohvallaan sen aikaa. Ajattelin, että se olisi tyytyväisempi, jos joutuisi odottamaan sisälle pääsyä. Vaikka kaipa koirien muistista tällaiset asiat häviävät nopeasti.
Mutta sen tiedän varmasti, että ainakin yksi luontokappale on tällä hetkellä harmissaan ja ehkä vähän loukkaantunutkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti