maanantai 31. tammikuuta 2011

Saunassa ei ole hengenpelastajaa

Terveisia saunasta. Tanaan sain itsestani viimeinkin niin paljon irti, etta sonnustauduin uima-asuun ja kylpytakkiin seka kiipesin 11. kannelle saunomaan.

Uima-altaat ovat myos 11. kannella, mutta tanaan ne ovat tyhjillaan. Merenkaynti on sen verran rivakkaa, etta vesi loiskuisi reippaasti laitojen yli. Vain porealtaissa oli vetta ja sellaisessa minakin kavin saunomisen valilla virkistaytymassa.

Saunoja on seka miehille etta naisille kaksi, tavallinen ja hoyrysauna. Molempien ovilla varoitetaan, etta saunassa ei pida viipya enempaa kuin 10 minuuttia, sinne ei pida menna, jos on raskaana tai on sydanvaivoja ja jos saunoessa alkaa heikottaa, pitaa heti ottaa yhteys laakariin. Ei sentaan huomautettu, etta saunassa ei ole hengenpelastajaa, kuten porealtaan reunalla muistutetaan.

Kokeilin molempia saunoja. Tavallinen sauna oli kuin mika tahansa suomalainen sauna, johon mahtuu paljon vakea. Nyt siella ei ollut muita kuin mina. Lampotila oli minulle sopiva, ei liian kuuma. Loylyn heitto ei paljon tuntunut, mutta niinhan se tahtoo isoissa saunoissa olla.

Laivassa kaikki suihkut ovat suomalaisia. Onneksi. Amerikassa olin valilla pulassa kun en tiennyt, mista pitaa vetaa vai pitaako tyontaa tai vaantaa, jotta vetta, erityisesti lamminta vetta, alkaisi tulla. Erilliset kylma- ja lamminvesihanat olivat niinikaan yleisia. Kasisuihkuista ei kai oltu kuultukaan. Esimerkiksi Las Vegasissa, joka on niin autiomaassa kuin vain voi, vetta ryoppysi suihkusta aivan holtittomasti. Sen tuloa ei mitenkaan voinut saataa. Vetta saastavilla lvi-laitteilla nayttaisi olevan siella ammottava markkinarako.

Kun minulla ei ole tanaan mitaan aiheeseen sopivaa kuvaa, laitan taman.

Tama on viela kasinon sisaankaynnista, josta eilenkin laitoin kuvan. Kuvatkoon tama hahmo kaikkea, mita ajattelen vedentuhluusta autiomaassa.

Meilla oli taalla eilen taas pieni henkilokuntajuhla. Perakannelle, paikkaan, johon matkustajat eivat paase, kannettiin karaokelaitteet ja paljon grillattavaa. Grilli siella oli ennestaan. Sitten filippiinilaiset grillasivat pienia sarkea muistuttavia kaloja ja ostereita. Vahan viiniakin oli. Naihin kekkereihin osallistui Rainen "poikia" ja muitakin ihmisia, joiden tehtava taalla ei ole minulle viela selvinnyt.

Kala oli valtavan hyvaa. Soin yhden osterinkin, se oli muuten elamani ensimmainen. Vierustoverini poydassa, ukrainalainen sahkomies Vasili, naytti, miten osteri syodaan.

Vasili on kaynyt monissa satamakaupungeissa, Suomessa Helsingissa. Han sanoi, etta joka paikassa on jotain erityisen mieliinpainuvaa ja Helsingissa sellaisia olivat olleet pyoratiet. Haneen oli tehnyt suuren vaikutuksen se, etta Suomessa perheet pyorailevat yhdessa ja etta on olemassa jopa pienia karryja, joissa voidaan kuljettaa lapsia pyoran perassa. Vielapa turvallisesti, pyoratieta pitkin. Venajalla pyorailijat saavat polkea henkensa kaupalla pitkin pientareita, han kertoi.

Tanaan on ensimmaisen risteilyn viimeinen paiva. Suurin osa matkustajista jaa huomenna pois ja saamme uusia tilalle. Hauska nahda, miten kuva muuttuu, tuleeko tanne vakea Chilesta vai mista ja mita se vaikuttaa laivan tunnelmaan. Nama ensimmaiset matkustajat ovat olleet, kuten kai jo kerroinkin, noin 80 prosenttisesti valkoihoisia, amerikkalaisia elakelaisia. Loput ovat olleet saksalaisia tai japanilaisia. Japanilaisten mukanaolo on nakynyt muun muassa siina, etta ruokasalissa on ollut tarjolla sushia ja misokeittoa ja erilaisia wokkeja.

Minulla, ja meilla muilla laivaan jaavilla matkustajilla, on aamulla edessa uusi immigrationi, tulemme ikaan kuin uusina matkustajina laivaan. Tama tehdaan onneksi laivan sisatiloissa niin, ettei meidan tarvitse menna jonottamaan mihinkaan terminaaliin. Arvostan tallaista huomaavaisuutta.

sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Laiva sopii laiskalle matkustajalle




Kanssamatkustajilleni alkavat koittaa lopun ajat, useimpien risteily paattynee kahden paivan paasta Valparaisoon. Taman paivan ja huomisen olemme viela merella.

Meilla Suomessa puhutaan loistoristeilijoista, kun tarkoitetaan naita laivoja. Se viittaa varakkuuteen ja kalleuteen, mutta eivat nama risteilyt oikeasti ole kovin kalliita. Ennen kuin olemme Euroopassa maaliskuun lopulla, tulemme tekemaan muun muassa muutamia kuuden yon mittaisia risteilyja Sao Paulosta Rio de Janeiroon. Halvimmillaan tallaisen matkan saa 799 dollarilla. Ensi kesana tama laiva tekee 7-13 yon mittaisia matkoja Valimerella ja silloin halvin matka maksaa 1039 dollaria. Euroissahan tuo hinta on huomattavasti alhaisempi, kun dollarin kurssi on jatkuvasti niin huono. Risteilyhinnan paalle tulevat tietysti matkakulut lahtopaikalle.

Puhutaan, etta Amerikassa on elakelaisia, jotka asuvat nailla laivoilla. Tekevat risteilyja risteilyjen peraan, koska se on halvempaa kuin elaminen maissa.

Risteilyn listahinnan lisaksi rahaa menee jonkin verran juomarahoihin, muuten siihen sisaltyy kaikki tarpeellinen: ruokaa ja juomaa vuorokauden ympari, paljon ohjelmaa ja huvituksia, sauna ja uima-allas ja jopa kuljetukset satamista itse satamakaupunkeihin. Tasta viimeisesta en mene valalle, silla ainakin me olemme kayttaneet myos takseja, jotka maksavat ihan normaalisti. Mutta eilen ilmaiskuljetus toimi ja voi olla, etta olisi toiminut muuallakin, jos emme olisi olleet hataisia.

Saastavainen risteilija tyytyy hintaan sisaltyviin anteihin, mutta jos rahaa on, sen kuluttaminen ei ole mikaan ongelma taallakaan. Esimerkiksi kasinossa saa mukavasti menemaan isommankin summan. 


Harmi, etten pystynyt ottamaan parempaa kuvaa, silla Kasino ja varsinkin sen sisaankaynti ovat nahtavyys sinansa. Vaikka olen ollut taalla jo kaksi viikkoa, kuljen vielakin valilla kuin Liisa Ihmemaassa, suu auki ihmettelemassa kaikkea hienoa, mita ihmiset ovat keksineet ja osanneet tehda. Taalla on myos paljon hienoja ja hauskoja taideteoksia, laitan niistakin sitten joskus kuvia.

Kenelle tallainen risteily sitten sopii? Hm. Sille, joka haluaa liikkua mukavasti, nahda vahan uusia paikkoja ja nauttia olostaan. Rakastuneille pareille. Ihmisille, joille liikkuminen on jo vahan vaikeaa, mutta jotka silti haluavat matkustaa. Taalla paasee liikkumaan myos pyoratuolilla ja henkilokunta on tavattoman avuliasta.

Kohtuuraittiille, silla alkoholijuomat eivat kuulu risteilyhintaan. En muuten ole nahnyt yhtaan humalaista taalla.

Erahenkisille vaeltajille ja muuten liikunnallisesti aktiivisille en suosittelisi, vaikka taalla onkin kuntosali vapaasti kaytettavissa. Voi tulla aika pitkaksi.

Useimmat matkustajat nayttavat olevan perheensa tai ystaviensa kanssa. Muutamia yksinmatkustaviakin on. Taalla taidetaan jarjestaa jopa erityisia sinkkulounaita. Tuskin tama sentaan on paras mahdollinen paikka seuralaisen etsimiseen, itse kayttaisin siihen hommaan ennemmin vaikka nettia.

Lapsille taalla on leikkitateja ja muuta hauskaa, mutta itse lahtisin lasten kanssa ennemmin ruotsinlaivalle kuin tanne, ainakin jos Suomesta kasin lahdetaan reissuun. Lapsille pallomeri on riittavan hauska, risteily kestaa vain sen aikaa minka hermotkin juuri kestavat ja - anteeksi vain, Royal Caribbean - ruotsinlaivoilla on parempaa ruokaa.

Mutta ollaanpa missa tahansa, arkiaskareilta ei siellakaan valty. Tanaan pesin vahan pyykkia vessan lavuaarissa. Minulla on myos oma, Meksikosta ostettu silitysrauta. Taalla on tietysti pesula jonne kai voisin lahettaa pyykkini. En kuitenkaan halua odottaa vaatteitani montaa paivaa kun niita ei muutenkaan ole kovin paljon mukana. Henkilokuntaa varten on ainakin kaksi omaa pyykkihuonetta, jossa he voivat kayda pesemassa ja silittamassa, mutta en viitsi menna sinnekaan, etten ole ihmisten tiella. Minullahan ei ole taalla mitaan tyovaatteita pestavana.

Jos en viela ole kertonut, niin sahkopostiosoitteeni tanne on pirkkovarjo.maailmalla@gmail.com
Alkaa lahettako postia mihinkaan muuhun osoitteeseen, en paase lukemaan niita.

lauantai 29. tammikuuta 2011

Halpaa olutta Andien juurella


Laiva kiinnittyi tana aamuna Aricon satamaan Chilessa. Kannelta katsoen maisema on karu!

Andien vuorijonoa riittaa koko Etela-Amerikan lansirannikolle. Viela Meksikossa vuorten rinteilla oli rehevaa viidakkoa, taalla niilla ei kasva enaa mitaan. Mika on saanut ihmiset joskus asettumaan tallaiseen paikkaan?

Kapealle rantakaistaleelle sijoittuva kaupunki otti meidat vieraanvaraisesti vastaan. Vaikka laiva nytkin on konttisatamassa, kaupungin pienuuden takia valimatkat ovat lyhyita ja keskusta vain pienen matkan paassa. Torille oli jarjestetty ohjelmaa, torvisoittoa ja kansantansseja, seka tietysti myyntikojuja. Liikenne ei ollut mitenkaan hurjaa, mutta silti liikennepoliisi oli varmistamassa, etta me paasimme turvallisesti satama-alueelta torille. 



 Torin takaa alkoi kaupungin ostosalue. Pienia katuja ja kujia oli moneen suuntaan ja niiden varret olivat taynna kauppoja. Erityisesti kenkakauppoja oli paljon. Meilla ei ollut yhtaan paikallista rahaa, joten kavimme  vaihtamassa 200 dollaria pesoiksi. Saimme niita noin 97 000. Ostimme puoliksi yhden oluen, joka maksoi 1000 pesoa, noin kaksi dollaria.

Seuraavassa kuvassa  nakyy  vahan kaupunkia ymparoivia vuoria. Kuva on otettu keskustan ostoskadulta, joten huomaatte, ettei Arica ole mikaan suurkaupunki.




Taalla, kuten monessa muussa paikassa ennen tata, on paljon irtokoiria. Tama yksilo oli paivaunilla kenkakaupan edessa.


Toivottavasti risteilijamme ei tuottanut aricalaisille pettymysta ja muut ostivat vahan enemman kuin yhden oluen.

Katselen oikein mielellani kauppoja ja torikojuja, mutta en viela ole halunnut ostaa oikein mitaan. En keraile mitaan matkamuistoja, enka usko, etta kukaan  muukaan perheessani haluaa niita. Kasityot ovat kauniita, mutta pitaisinko kuitenkaan inkakuosista villapipoa paassani? Yllattavan monet tavarat ovat myos sellaisia, joita myyydaan vaikkapa Laitilan Munamarkkinoilla kesakuussa. Maailma ei ole kovin suuri enaa.

Valokuvat ovat parhaita matkamuistoja. Ja muistot. Matkan voi tehda moneen kertaan: ensin on siella ja sitten palaa sinne muistoissaan. Usein se muisteluosa onkin paras, kun matkan vaivat ovat jo unohtuneet.

perjantai 28. tammikuuta 2011

Muuan bisnesidea


Tanaan aloitin paivani reippaasti, puin liikuntavarusteet ja menin kavelemaan. Sita varten taalla on reilun 320 metrin rata, joka kiertaa uima-allaskannen ylapuolista reunaa.
Kavelya voi tietysti harrastaa laivalla mielin maarin, mutta oikein reippaaseen askellukseen ei ole mahdollisuuksia muualla kuin taalla. Neljannella kannella paasee kiertamaan laivan kylkia ulkosalla, mutta asiakkailta toivotaan, etta he harrastaisivat kuntoliikuntaa vain siihen varatuilla paikoilla.

Kiersin radan kymmenen kertaa, mista kertyi kaksi mailia eli vahan yli kolme kilometria. Tuolla ylhaalla muuten tuulee niin lujaa, etta vastatuuleen saa ponnistella tosissaan. Suoritusta sinansa se ei tee yhtaan raskaammaksi, silla toisella puolella tuuppii myotatuuli. 



Kuntoilun jalkeen vaihdoin vaatteita, otin paasykoekirjani ja lahdin kahvilaan. Suosikkilukupaikkani on paakadun varrella oleva ranskalaistyylinen kahvila, josta asiakkaat saavat hakea kahvia, voileipia ja erilaisia leivonnaisia vuorokauden ympari.

Promenadilla, kahvilaa vastapaata, oli menossa koruesittely. Katselin hajamielisesti koruja, kun muuan herra lahestyi ja kertoi, etta kojussa jarjestetaan arpajaiset, joihin minun taytyy osallistua. Saman tien han haki minulle arpalipun ja kysyi sitten, panisinko pahakseni, jos istuisimme hetken kahvilassa. En pannut, olinhan sinne joka tapauksessa menossa.

Herra oli chilelaissyntyinen, Kaliforniassa asuva Mr. Saavedra ja han paljastui yksinyrittajaksi. Minusta alkoi tuntua varsin kotoisalta, kun istuin siina juomassa kahvia ja kuuntelemassa, kun herra Saavedra selosti minulle bisnesideaansa. Se ei ollutkaan enempaa eika vahempaa kuin paremman planeetan luominen. Tavoitteena ei kuitenkaan ollut tehda rahaa vaan jakaa sita, tietysti sen jalkeen, kun sita ensin on jostain keratty.

Yrityksen nimi on AuraPark. Se haluaa tukea innovaatioita, taidetta ja koulutusta ja tuoda mahdollisuuksia jokaisen ulottuville huolimatta taman sosioekonomisesta taustasta. Yrityksen toimialue on USA seka etelainen rannikkkoseutu Chileen asti.

Miksi herra Saavedra halusi kertoa taman juuri minulle? Ehka siksi, etta han oli kuvitellut minun matkustavan yksin. Ehka han ajatteli, etta yksinainen naisihminen haluaisi mielellaan tukea hyvia pyrkimyksia. Sita suuremmalla syylla, kun herra viela kertoi olevansa intohimoinen tanssin, erityisesti tangon ystava. Kerroin, etten osaa tanssia, en ollenkaan. Ja etten ole taalla yksin vaikka silta nayttaa.

Tai sitten han on sita mita sanoo, vilpiton hyvantekija. Se, mika minua eniten jai tassa kohtaamisessa askarruttamaan, on kielen merkitys ihmisten valisissa suhteissa. Kun toinen puhuu kielta, jota toinen ei puhu aidinkielenaan, sen toisen vakavasti ottaminen on vaikeaa.

Sama patee varmasti aidinkieleen. Mita paremmin osaa omaa kieltaan, sen paremmin sita ymmartaa ja saa toisen puheesta enemman irti. Jos osaa vain perussanaston eika tajua vivahteita, on kuin olisi koko ajan jossain, jossa puhutaan vierasta kielta. Eika silloin saan itseaankaan ymmarretyksi.

Toivon herra Saavedralle kaikkea hyvaa. Toivon, etta han on asialla vilpittomin mielin, vaikka yrityksen nettisivujen ulkoasu ei ihan vastannutkaan huikeita tavoitteita.

Itsekin yritan loytaa maailmasta kauneutta. Minun silmissani sita edustaa esimerkiksi tama sisaankaynti, jonka kuvasin eilen Puntassa. Tallainen rappioromantiikka pistaa mielikuvituksen liikkeelle.

Asunto oli muuten myytavana, jos kiinnostaa.  








torstai 27. tammikuuta 2011

Tiukkana taksijonossa

Onpas meilla hyva paiva tanaan, sain ladattua perati kaksi kuvaa!
Tassa ensimmaisessa nakyy, mita tapahtuu, kun laiva tulee satamaan. Olemme tanaan Callaon satamassa Perun Limassa. Liman kaupunkiin on taalta noin tunnin ajomatka. Sataman ymparilla levittaytyy teollisuusalueita ja asutusta. 

Kavellen ei siis voi lahtea seikkailemaan. Se ei ole edes sallittua, jos yrittaa, joku vartija - joita on paljon - palauttaa nopeasti laivan luokse. On mentava taksilla. Nuo kuvassa nakyvat linja-autot odottavat niita matkustajia, jotka ovat ostaneet itselleen jonkin retken tai kiertoajelun. Omatoimiretkeilijat saavat odottaa vuoroaan taksijonossa. Jonoa hoitamassa oli tanaan kaksi nuorta naista, joista kumpikaan ei osannut englantia. Kun taksikuskit tulivat satamaan, he kavivat ilmoittautumassa tytoille ja saivat heilta seuraavat kyydittavat.


Lahdimme Rainen kanssa kymmenen maissa laivasta ja menimme taksityttojen luokse. Jonossa ei juuri silloin ollut muita, silla aikaisimmat olivat jo lahteneet alta pois. Erilaisten eleiden ja arvattujen espanjansanojen perusteella saimme tietoomme, etta taksi tulee muutaman minuutin paasta. Poistuimme vahan syrjemmalle odottamaan. Siina olisimmekin saaneet odottaa lopun paivaa, silla kun taksi ja toinenkin jo tuli, niihin ohjattiin ihan muita ihmisia. Muutaman auton verran katselin sita meininkia ja paatin sitten, etta nyt meidan on pidettava puoliamme. Englanniksi on jotenkin helpompi olla kiukkuinen tati kuin suomeksi ja kun olin kaynyt elehtimassa kiivaasti ja alleviivaamassa, etta me ja juuri me olimme tassa jonossa ensimmaisia ja nyt meille ei annetakaan autoa, saimme taksin aika nopeasti.

Taksia odottaessa olimme jutelleet englantia taitavan satamamiehen kanssa. Han kyseli, minne aiomme ja kerroimme, etta jonnekin lahistolle vain, meilla ei ole aikaa lahtea Limaan saakka. Han neuvoi meita menemaan Puntasiin, siella olisi mukava ranta ja hyvia ravintoloita. Mika parasta, siella olisi turvallista eika tarvitsisi pelata tulevansa ryostetyksi, kuten monissa muissa paikoissa, joita oli tarjolla lahiseudulla. Puntasiin siis.

Rannan mukavuuden laita oli kyseenalainen, mutta mielenkiintoisen nakoinen se oli.


Rantaan liittyva kaupunginosa oli siisti ja kaunis. Turvallinenkin se oli, silla joka puolella nakyi poliiseja ja vartijoita. Talot olivat vauraan nakoisia. Rannalla oli muutama ravintola ja kaksi tai kolme matkamuistoja myyvaa kojua, ei muuta. Kavelimme vahan aikaa ja otimme sitten taksin satama-alueella sijaitsevaan Inka-Marketiin. Siella myytiin perinteisia perulaisia kasitoita kuten villapaitoja, myssyja ja laaman turkista tehtyja juttuja.

Retkemme kesti kolmisen tuntia. Nyt voi sanoa kayneensa Perussa.

Omat retkeni satamissa ovat lyhyita, mutta eivatpa nuo "oikeiden" matkustajien retket paljon sen kummempia ole. Jotta todella nakisi maasta jotain, siella pitaisi viettaa paljon enemman aikaa. Risteilymatka ei siina mielessa olekaan kunnon matkustamista, se on vain laivalla oloa ja pistaytymista siella sun taalla.

Ensimmaiset Los Angelesista tulleet matkustajat jaivat tanaan pois kyydista ja palaavat kotiin lentamalla. Me muut jatkamme matkaa.

keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Risteilyvaimoja ja lihapullia


Aluksi pieni korjaus eiliseen tekstiin: laivassa on 15 kantta, ei 14, kuten vaitin. Ylimpana on viela pieni kappeli, jossa pidetaan hartaustilaisuuksia ja jossa kapteeni voi vihkia pareja.

Taman paivan kuva on uima-allaskannelta. Nama ovat ulkoaltaita, lisaksi on viela katon alla olevia uima- ja porealtaita. En ole viela kaynyt kokeilemassa niita, vaikka menossa on jo 11. paiva laivalla. Joka aamu mietin, etta ehka tanaan, mutta en sitten kuitenkaan mene. Vaikka minulla olisi upouudet, arvoisien kollegoiden kustantamat bikinitkin matkassa. Tai ehka juuri siksi. 


Laivalla on muitakin risteilyvaimoja, miestensa mukana matkustavia naisia. Henkilokunta saa ottaa perheenjaseniaan mukaan, kunhan nama asuvat samassa hytissa omaisensa kanssa. Kaytannossa se tarkoittaa sita, etta aika harvoilla tata mahdollisuutta on: suurin osa miehistosta asuu pienissa kahden hengen hyteissa, joihin ei vieraita majoiteta.

Rainen hytti on isompi, tassa on olohuone ja makuuhuone ja han asuu taalla yksin. Tuumimme tuossa kerran, etta tama taitaa olla isompi kuin meidan ensimmainen yhteinen asuntomme aikoinaan. Matkustajahyttien ylellisyys taalta puuttuu, mutta ihan mukava majapaikka tama silti on.

Noista muista risteilyvaimoista olen tutustunut kolmeen, kahteen bulgarialaiseen ja yhteen ranskalaiseen. Bulgaarit eivat osaa englantia juuri yhtaan, joten olen viettanyt aikaa ranskalaisrouvan kanssa. Han on taalla aina miehensa mukana.

Risteileminen vailla mitaan tyovelvollisuuksia kuulostaa ylelliselta. Se onkin sita, jos risteily joskus paattyy ja paasee takaisin normaaliin arkeen, tekemaan jotain jarkevaa. Mutta jos se toistuu aina vaan, se alkaa puuduttaa. Kaikesta tulee ennen pitkaa arkea ja arkeen, jotta se sujuu, tarvitaan tyota.

Kysyin uudelta tuttavaltani, eiko han kaipaa omaa tyotaan - han on ollut aikaisemmin toissa. Han kertoi kaipaavansa, mutta kun tyo oli vuorotyota, han ei juuri nahnyt miestaan silloinkaan, kun tama oli maissa. Ei han taalla laivallakaan miestaan pahemmin nae, kuten en nae minakaan. Miehet menevat seitsemaksi toihin ja ovat toissa noin seitsemaan illalla, joskus myohempaankin. Joka paiva. Iltariennoista ei kannata haaveilla, silla nukkumatti kutsuu varhain jotta seuraavan paivan taas jaksaisi. Minakaan en ole viela kaertaakan kaynyt katsomassa, mita taalla iltaisin tapahtuu.

Vaikka henkilokunta saa taalla yllin kyllin ruokaa omissa messeissaan (niita on kaksi), he haluavat myos itse kokkailla. Eilen illalla olimme sahkotyopajassa syomassa. Pajan nurkassa on keittopaikka, ja siella bulgarialaiset laittoivat jotain kansallisruokaansa, joka muistutti suuresti lihapullia. Ihan hyvaa se oli ja vaihtelua laivaruokaan. Raine ehdotti, etta minakin voisin joku kerta keitella jotain eksoottista suomalaista siella pajassa. Taidan kuitenkin saastaa poikaparat silta kokemukselta.

Nyt on menossa kolmas perattainen paiva merella. Huomenna olemme taas satamassa, Perun Limassa. Taalla varoitellaan kovasti kaupungin taskuvarkaista ja muista ryostajista, joten toivottavasti minulla on viela huomenillalla kamera, josta voin naita kuvia laittaa.

Tavallisen luksusta

Meinasi jo nayttaa silta, etta tanaan bloggaillaan ilman kuvaa, niin hankalaa kuvan lisaaminen oli. Mutta sainpas tehtya.

Tassa on nakyma laivan keskuskadulle, jonka varrella ovat kaikki kaupat ja monta kahvilaa, pubia ja baaria. Bulevardi on viidennella kannella. Kansia on kaikkiaan 14.



Laiva on valmistunut Turussa 2003 ja siihen mahtuu henkilokunta mukaan lukien 5020 ihmista, noin suurinpiirtein  kaikki Vehmaan ja Taivassalon asukkaat yhtaaikaa. Taalla on kymmenen ravintolaa, yksitoista baaria, yokerho, teatteri, jaakentta, joka muuntuu tavalliseksi areenaksi, kiipeilyseina, pelihalli, kuntosali, useita uima-altaita ja paljon muuta. Tama paikka on tehty rentoutumista ja huvittelua varten, ihan puhtailla turhuuden markkinoilla siis ollaan.  

Minusta tama on hieno. Tietysti, kun vertailukohtana ovat ruotsinlaivojen B-hyteissa tehdyt tarjousristeilyt, tama on ihan valtavan hieno. Kaikki on kuitenkin suhteellista ja oikein rahakkaille ihmisille tamakin risteilija edustaisi omanlaistaan ruotsinlaivaa. Suurin osa meista on kuitenkin meita tuikitavallisia, joille tallainen risteily on jotain, jolle paasee kerran elamassaan. Uskon, etta nama taalla nyt olevat matkustajat ovat aika tyytyvaisia.

On hauska kertoa kanssamatkustajille, etta laiva on tehty Suomessa ja Turussa ja etta sattumoisin olen itse kotoisin tuosta suurenmoisesta kaupungista. Useimmat tosin eivat tieda, missa joku Suomi saati Turku on. Taalla ei ole minua ja Rainea lukuun ottamatta muita suomalaisia talla hetkella, ei henkilokunnassa eika matkustajina. Tai nyt valehtelin: muuan rouva naki Rainen nimikyltista, etta tama on Suomesta ja kertoi olevansa suomalainen. Han ei puhunut yhtaan suomea, mutta hanen vanhempansa olivat suomalaisia, muuttaneet joskus kauan sitten Amerikkaan.

Henkilokunta edustaa 65 eri kansallisuutta. Kapteeni on Norjasta, konepaallikko Kroatiasta, sahkomiehia, Rainen "poikia", kuten han sanoo, on Ukrainasta, Bulgariasta, Venajalta, Puolasta, Kiinasta ja ties mista. Aamiaisella minulle tarjoili tanaan perulainen enkelipoika, Angel.

Matkustajista pidetaan hyvaa huolta. Vaikka esimerkiksi aamiaista voi kayda ottamassa buffetista, tarjoilijat kiertelavat koko ajan salissa kysymassa, onko kaikki varmasti hyvin ja saako olla jotain. Ruokasalin ovella paivystaa aurinkoisesti hymyileva tytto, jonka ainoa tehtava on tervehtia jokaista tulijaa kuin kauan kadoksissa ollutta ystavaa ja samalla muistuttaa kasidesin kaytosta. Desinfiointiaineautomaatteja on jokaisen ravintolan ja kahvilan ovella. Jos joku matkustaja kavelee itsepaisesti ohi ja jattaa huuhteen levittamatta, tytto ei suinkaan syoksy tarttumaan hihasta ja pistamaan hairikkoa ruotuun. Han ei sano mitaan, asiakas on aina oikeassa ja tekee mita tahtoo.

Olen kaynyt aamiaisella asiakastiloissa ja lounaalla Rainen kanssa messissa. Ruokaa on joka paikassa tarjolla paljon. Suomalaiseen makuun se on valilla vahan turhan rasvaista, mutta jotain syotavaa loytyy aina.

Laivalla on ohjelmaa melkein ympari vuorokauden. Olen osallistunut tahan mennessa lahinna tanssitunneille. Tanaan opettelin aamupaivalla sambaa ja iltapaivalla rivitanssia. Salsaakin olisi ollut tarjolla, mutta sen jatin tanaan valiin. Eilen kavin luistelemassa. 

En ole koskaan harrastanut tanssia, en oikein osaa paritanssejakaan. En ole taalla tanssitunneilla mikaan silmanilo, silla pyoriskelen yleensa eri suuntaan ja eri tahdissa kuin muut. Mutta valiapa halla, on tassa aikaa opetella.

Viela kerran anteeksi puuttuvat aa ja oo-pilkut. Niita ei ole eika tule ennen kuin paasen taas kotiin ja omalle koneelleni.

maanantai 24. tammikuuta 2011

Amerikkalaiset saavat suunsa auki

Olen ollut taalla laivassa nyt viikon. Lahdimme edellissunnuntaina Los Angelesista ja olemme jo ohittaneet sellaisia maita kuin Nicaragua ja Guatemala. Meksikossa ja Costa Ricassa olemme kayneet maissa. Seuraava satama taitaa olla Perussa? Taalla eletaan vahan paiva kerrallaan, haen aamuisin paivan ohjelman receptionista ja katson siita, missa milloinkin ollaan.

Satamissa viivymme yleensa 8-10 tuntia, jossain ollaan yon yli. Matkustajille on tarjolla paljon retkia, mutta toistaiseksi en ole ottanut osaa mihinkaan. Olemme kayneet Rainen kanssa katsomassa satamakaupunkeja ja ne reissut ovat melko lyhyita, silla Raine ei voi jattaa tyomaataan pitkaksi aikaa. Capo San Lucasissa kavin kavelylla yksin, mutta paallekayvien kauppamiesten takia se ei ollut kovin mukavaa.



Tama kuva on Meksikosta, Puerto Vallartasta. Kaupungin edustalla oleva hiekkaranta oli pitkalta matkalta taynna hienoja hiekkaveistoksia, joista tama hevonen tietysti paasi itseoikeutetusti kuvaan. Pojat ja aikuiset miehetkin rakentavat niita ja toivovat, etta turistit antavat kolikon kuvauspalkkaa.

Laivalla on talla kertaa matkustajina paaasiassa amerikkalaisia elakelaisia. Risteilyhan on poikkeuksellisen pitka, ensimmaiset matkustajat taitavat jaada pois kyydista ja lentaa kotiin yhdeksan paivan matkan jalkeen. Suuri osa on kuitenkin pidempaan, Brasiliaan asti.
Tama laiva, Mariner of the Seas, on viimeiset kaksi vuotta risteillyt Los Angelesin ja Meksikon valilla. Nyt se siis matkaa kohti Eurooppaa ja Roomaa, josta kasin se tulee risteilemaan ensi kesana Valimerella. Talla matkalla viivymme jonkun viikon Brasiliassa, jossa tehdaan muutama risteily, muuten matkaamme suoraan kohti Eurooppaa.

 Amerikkalaisia pidetaan valittomina ja puheliaina ja sen pienen kokemuksen mukaan, joka minulla nyt heista on, se pitaa paikkansa. Olen tavannut taalla oikein amerikkalaisia arkkityyppeja, kovaaanisia miehia, jotka ovat valmiita paiskaamaan ison kouransa kenen tahansa kateen ja julistamaan riemuissaan " Hi! My name is JAaack!"

Laiva kiinnittyi eilen costaricalaisen Puerto Calderan konttisatamaan. Sielta menimme taksikyydilla itse kaupunkiin, vajaan puolen tunnin ajomatkan paahan. Taksi maksoi 25 dollaria riippumatta siita, kuinka monta matkustajaa siina oli ja siksi mekin otimme mennen tullen yhteisen taksin toisen pariskunnan kanssa. He olivat amerikkalaisia ja juuri tata puheliasta lajia. Kysymysten tulva oli loputon seka etu- etta takapenkilla, kuskiakaan ei siis jatetty rauhaan.  Suomalaisen olo alkoi kayda jo vahan piinalliseksi valilla.

Jos kysymyksia tulikin paljon, vastauksia ei valttamatta ymmarretty. Tulomatkalla istuin takana, toisella puolellani Raine, toisella herra Seattlesta. Ylitseni kaytiin keskustelua, joka sujui suunnilleen tahan tapaan:

- Tyoskentelet siis laivalla? Hienoa! Teilla on hieno laiva! Te pidatte meista hyvaa huolta!
- Kiitos kiitos, se on tavoitteemme.
- Ja olet ollut seitseman vuotta! Tunnet satamat?
- Kavin taalla nyt ensimmaista kertaa.
- Mita? Etteko te paase ulos laivasta ollenkaan?
- Kylla vaan, mutta olemme taalla nyt ensimmaista kertaa.
- Ei! Olet ollut taalla seitseman vuotta, etka paassyt ollenkaan kaymaan ulkona?
- Eikun laiva ei ole ollut taalla ennen. Olemme risteilleet Los Angelesin ja Meksikon valia.
- Herrantahden! Nyt minulla tulee oikein paha mieli sinun takiasi. Niin pitka aika ja ensimmaista kertaa ulkona!

Tata jankkaamista jatkui koko matkan. En lopultakaan tieda, jaiko Seattlen herra siihen uskon, etta laivalla pitaa tyoskennella vuosikausia, ennen kuin paasee ensimmaisen kerran kaymaan maissa. Jos tallaista juttua jostain kuuluu, niin se on sitten vaarinkasitys.

Toinen esimerkki on parin paivan takaa. Olin seuraamassa pantomiimiesitysta laivan teatterissa. Taiteilija kertoi itsestaan ja opetti meillekin muutaman pantomiimiliikkeen. Lopuksi taiteilija tiedusteli, onko yleisolla kysyttavaa?
Tiedatte, mita Suomessa tassa tilanteessa tapahtuisi: korkeintaan joku etupenkissa istuva rohkelikko kysyisi jotain ja muut nauraisivat. Taalla taas kysymyksia alkoi sinkoilla. Joka puolella nousi kasia ylos ja kysyttavaa olisi riittanyt vaikka miten pitkalle, laheskaan kaikki eivat ehtineet saada omaa vuoroaan ennen kuin aika loppui. Eivat ne mitaan syvallisia kysymyksia olleet. Mista olet kotoisin? Missa olet opinut noita temppuja? Nayta viela, miten se paikallaankavely tehdaan.
Kukaan ei nauranut kysymyksille. Eihan nauru Suomessakaan ole pilkallista, se on hamillista. Me nauramme, kun olemme noloja.
Amerikkalaiset saavat suunsa auki.

Toimittajana tiedan hyvin, millaista on tehda julkisia kysymyksia aiheista, joista ei valttamatta ymmarra kovin paljon. Se on vaikeaa. Suomessa lehdistotilaisuudet huipentuvat tahan kysymysosioon. "Ja nyt lehdistolla on varmasti kysymyksia;" on lause, jota lehdisto on sydan pamppaillen odottanut. Jokainen on mielessaan valmistanut fiksulta kuulostavan kysymyksen, jolla ei oikeastaan haluta saada lisatietoa vaan osoittaa, etta toimittaja on kartalla. Kysymyksen jalkeen voi huokaista helpotuksesta ja sulkea suunsa, homma on taas kunnialla hoidettu.

Opetusministeri muistaakseni ehdotti taannoin draamaopetusta kouluihin. Ehdotus tyrmattiin, vaikka se oli hyva ja olisi tullut tarpeeseen. On oikeastaan todella huvittavaa, etta suomalaisten ei katsota olevan esiintymiskoulutuksen tarpeessa. Miettikaa hei vahan. Miettikaa vaikka jotain tuiki tavallista en puhu, en katso -performanssia, jota ryhma suomalaisia esittaa missa tahansa odotushuoneessa tai linja-autossa ja pohtikaa sitten, olisiko mitaan tehtavissa, jotta kuvasta tulisi vahan eloisampi? 

Miellyttavin satama on tahan mennessa ollut Puerto Vallarta. Sen vanha kaupunki on viihtyisa ja kaunis. Eilinen kaupunki sen sijaan ei jattanyt mainittavampaa jalkea. Hiekkaranta oli taynna roskaa ja rantaa reunusti tiivis kahvila- ja kojurivisto, jossa myytiin matkamuistoja. Itse kaupunki vaikutti varsin rahjaiselta. Joten jos joku suunnittelee matkaa Costa Ricaan, niin kannattanee menna jonnekin muualle. Kahvi, jota joimme rannalla, oli kylla ihan hyvaa, mutta niinhan sen Costa Ricassa kuuluu olla.

Tata kirjoittaessani on aamu ja olen vasta kaynyt aamiaisella. Paivan ohjelmassa on muun muassa luentoja hiustenhoidosta ja akupunktiosta, tietokilpailuja, tanssitunteja, korutyopaja, elokuvia ja kymmenia muita aktiviteetteja. Mina taidan lahtea luistelemaan, sita en ole viela kokeillut taalla. Toivottavasti taalta loytyy tarpeeksi isot luistimet naihin isoihin pohjoismaisiin jalkoihin.
   






sunnuntai 23. tammikuuta 2011

Hajanaisia matkamuistoja


Kokeilin onneani heti aamusta ja kas vain, sain kuin sainkin ainakin yhden kuvan siirrettya. Paras jatkaa saman tien.

Laiva on nyt Puerto Calderan satamassa Costa Ricassa. Tasta laivaelamasta ehdin kertoa teille viela vasyksiin asti, joten kerron viela vahan Amerikan tunnelmia.

Alla oleva kuva on Los Angelesista, Venicen hiekkarannalta. Siella oli monen nakoista kulkijaa, skeittareista kerjalaisiin. Tama joukko istui rantabulevardin reunalla pitelemassa pahvilappuja, joissa luki "Ainakaan emme ole teidan lapsianne. Vai olemmeko?" En tieda, oliko kyseessa jokin performanssi vai vakavampi yritys saada muutama dollari.



Enempien kuvien lisaaminen ei sitten nakojaan onnistu talla kertaa. Tietotekniikka vie minulta hermot taalla, ne, mita silla saralla viela on jaljella kotimaisten tietotekniikkaongelmien jalkeen. No, yritetaan jatkaa sitten tata sanallista kuvailua.

Eilisessa paivityksessa oli kuva Grand Canyon Ranchilta. Se olisi loistava paikka ratsastuslomien jarjestamiseen: tilalla on paljon hevosia ja siella jarjestetaan pidempia ja lyhyempia ratsastusretkia seka vankkuriajelua. Minulla ei valitettavasti ollut aikaa menna ratsastamaan, silla kanjonireissun jalkeen meidan oli pakko kiirehtia seuraavaan majapaikkaan ennen pimean tuloa. Ai etta miksi me sita pimeaa niin pelkasimme? No siksi, kun valimatkat Arizonassa olivat todella pitkia ja jaaminen sysipimeaan autiomaahan vaikkapa rengasrikon takia ei houkutellut. Kaikilla levahdyspaikoilla muuten - niita on vain mottoriteiden varsilla - varoitettiin kalkkarokaarmeista. Vaikka kai nekin jotain talvilepoa viettavat?

Emme olleet tehneet mitaan varauksia etukateen emmeka tarkkoja suunnitelmiakaan. Tammikuu ei ole turistikautta taallakaan, joten kaikkialla oli tilaa. Yovyimme  hotelleissa., yksi motelli taisi olla joukossa. Kaikki paikat olivat siisteja ja kutakuinkin samanlaisia. Melkein jokaisessa tarjottiin ilmaista internetyhteytta asiakkaille receptionin vieressa. Ilmainen se saattoi olla, mutta eipa silla paassyt juuri minnekaan. Yhden ainoan facebook-paivityksen onnistuin tekemaan. Taalta laivalta se ei onnistu ollenkaan.

Etta olimme aidossa Villissa Lannessa, tuli todistettua moneen kertaan. Olimme Arizonassa samana paivana, kun Tucsonissa ammuttiin kuusi ihmista ja kongressiedustaja Gabrielle Gifford haavoittui vakavasti. Ihmettelime, miksi liput olivat puolitangossa, mutta illalla hotellissa se selvisi. Seuraavina paivina lehtien etusivut ja sisasivutkin olivat taynna tuota tragediaa. Naimme presidentti Obaman puheen Arizonan yliopistossa suorana lahetyksena televisiosta ja kylla siina nenaliinaa tarvittiin, kun Obama muisteli muutamilla sydameenkayvilla sanoilla 9-vuotiasta Christinaa, joka hankin joutui pyssymiehen uhriksi.

Kun taas olimme Mojave-nimisessa paikassa yota, ihmettelimme matalalla, todella matalalla lentavaa pienta konetta, joka etsi jotakin sisaantulotien liikennevirrasta. Seuraavan paivan Mojave News kertoi, etta kaupungissa oli tehty aseellinen pankkiryosto. Viimeisena paivanamme Los Angelesissa siella ammuttiin kolme ihmista ja kidnapattiin yksi lapsi.

En ole talla reissulla kaivannut viela lakritsaa sen paremmin kuin Juhla Mokkaakaan, mutta sanomalehtia kaipaan kipeasti. Vahan tuota kipua lievitti useissa hotelleissa ilmaisena tarjolla ollut USA Today. Taalla laivalla sanoma- tai muita lehtia ei ole. Ei edes aikakauslehtia myytavana. Paasen lukemaan lehtia netista, mutta sehan ei korvaa fyysista kosketusta ja hajukin on ihan vaara.

Auton vuokraaminen oli halpaa. Meilla oli kulkupelina Ford Focus. Viikon vuokra oli noin 600 dollaria ilman kilometrirajoituksia. Tankin sai tayteen noin 40 dollarilla.

Olen tata kirjoittaessani samalla odottanut, josko Raine ehtisi tulemaan kanssani maihin. Olemme tassa satamassa  viiteen asti iltapaivalla ja sitten onkin taas edessa kolme meripaivaa. Olisi mukava paasta jaloittelemaan tukevalle maalle.

Raine kavi taalla hytissa asken ja sanoi jo voivansa lahtea, mutta sitten puhelin soi ja hanen piti taas menna. Sellaista se nyt vain on, han on taalla toissa.




Nyt se nahty

Vihdoinkin paasen paivittamaan blogia! Nyt saatte antaa anteeksi puuttuvat aa ja oo-kirjaimet, silla jos tietaisitte, millaisen taistelun takana edes tama paivitys on, tekin pitaisitte tata kelpo suorituksena.

Eniten ongelmia on ollut kuvien kanssa. Niita en ainakaan viela pysty laittamaan tanne laheskaan niin paljon kuin haluaisin, mutta yritan keksia jonkin ratkaisun tahankin asiaan.

Alla on kuva Grand Canyonilta. Se oli Amerikan-turneemme paakohde ja sen naimme ja koimme paikan paalla. Sinne ei mennakaan ihan tuosta vaan iltapaivaretkelle, silla matka autiomaan poikki on pitka eika teitakaan mene kanjonille kuin kaksi. Tai no, ehka jostain, mutta ei meidan kartallamme.
Intiaanit omistavat maan, jolla kanjonin varsinainen nakoalapaikka sijaitsee. He ovat rakennuttaneet sinne taustalla nakyvan Skywalkin, lasisen, tyhjan paalla olevan katselupaikan. Me emme uskaltautuneet sinne, silla reunallakin huimasi ihan tarpeeksi. ja kuten kuvasta nakyy, kaiteita ei tunneta, mutta pohjattomia rotkoja loytyy sen edesta. 


Matkamme on sujunut kaikin puolin hyvin. Maailman pienuus tuli todettua heti alkuun, silla Atlantin yli Koopenhaminasta meita tuoneessa koneessa oli stuerttina muuan Jens (en ole ihan varma nimesta), jota olin mennaviikolla katsellut Suomen televisiosta Arvostele mun illallinen -ohjelmassa. Miehen tyokaverit eivat olleet tienneet Jensin tv-esiintymisesta ja  kun se sitten meidan toimestamme paljastui, koneen takaosassa riitti naurua.

Chigagon lentokentalla jonotimme kaksi tuntia passintarkastukseen. Emme suinkaan siis olleet yksin. Muuan nainen ehka ajatteli olevansa, silla han kiljaisi yhtakkia, etta onko taalla ketaan muuta joka on menossa jatkolennolle. Koko lauma ilmoittautui yhteen aaneen. Mekin ehdimme juuri ja juuri Los Angelesin koneeseen, vaikka Raine joutui viela passintarkastuksen jalkeen tunniksi maahantuloviranomaisten syyniin.

Vietimme Los Angelesissa pari paivaa ja kavimme katsomassa muun muassa Hollywoodia. Sitten vuokrasimme auton ja suuntasimme Las Vegasiin ja sita kautta Grand Canyonille. Navigaattori oli korvaamaton apu, kun ajoimme suurkaupungin halki kohti moottoritieta.

Runsaan viikon aikana ajoimme noin 2000 mailia - nyt puhutaan maileista, kun Ameriikassa kerta ollaan. Naimme paljon vuoria, todella paljon autiomaata ja paljon kurjia, pienia asumuksia. Heti Los Angelesin ulkopuolella kaupungit muuttuivat lahes hokkelikyliksi, pienet kaupungit jopa enemman tai vahemman hylatyn oloisiksi. Yleisin asunto ihmisilla naytti olevan eraanlainen asuntovaunu, motorhome. Pihat olivat taynna rojua ja yleisvaikutelma oli varsin epasiisti. Amerikkalainen unelma ei nayttaytynyt ennen kuin vasta Californian Tyynen meren rannikolla lahella Los Angelesia.

Seuraava kuva on Grand Canyon Ranchilta. Se on parikymmenta mailia ennen kanjonia ja todellakin ainoa paikka, jossa voi olla yota ennen kanjonilla sijaitsevaa toista ranchia. Meilla oli onnea, kun satuimme tanne valoisaan aikaan ja saimme yopaikaksemme oman pienen cowboymajan. Tama oli hauskin paikka, jolla koko reissulla olimme. Tapasimme taalla muun muassa enemman tai vahemman aidon cowboyn nimelta Casey Adams, joka on levyttanyt lukuisia kantrilevyja. Han viihdytti meita seka illallisella, myohemmin illalla ulkona leirinuotiolla etta taas heti aamulla aamiaispoydassa. En olekaan ennen juonut kahviani kitaran ja huuliharpun saestyksella.


Olimme aikoneet kayda myos Yosemiten luonnonpuistossa. Olimme jo matkalla sinne, kun huomasimme ilmoituksen, jonka mukaan tie oli suljettu lumen takia. Siina vaiheessa olimme aika ylhaalla vuoristossa, lunta oli jo joka puolella runsaasti ja autossamme tietysti kesarenkaat. Kaannyimme takaisin ja olimme helpottuneita, kun paasimme ennen pimean tuloa seuraavaan majapaikkaan. Pimea tuli aikaisin, putosi nopeasti ja oli todella pimeaa.

Rannikolla ajoimme California 1-tieta pitkin, joka oli kaunis mutta vaarallisen tuntuinen. Se onkin usein suljettuna maanvyoryjen takia, mika oli helppo uskoa, kun katsoi kukkuloiden rinteita.

Tanaan lopetan paivityksen tahan. Pelkaan koko ajan, etta tama vaivalla luotu, hauras yhteyteni katkeaa, enka saa tatakaan nakyviinne.

Jos sen verran viela, etta yleisvaikutelmaksi Los Angelesista jai iso ja vahemman mielenkiintoinen. En lahtisi sinne pitkaksi viikonlopuksi enka viikoksikaan. hauska ostospaikka se on ja esimerkiksi naissseurueille siina mielessa hyva: paljon erilaisia vaatekauppoja, siis erilaisia kuin Suomessa. Hinnat olivat edullisia, rippuu tietysti kaupasta.

Huomiseen. Toivottavasti.

tiistai 4. tammikuuta 2011

Näkemiin vähäksi aikaa

Tämä blogi hiljenee nyt vähäksi aikaa. Matkalippusotkut on (kai) selvitetty ja lähdemme huomenna. Pääsen kertomaan kuulumisiamme tänne todennäkäisesti 16.1. paikkeilla, silloin astumme laivaan Los Angelesissa.

Tänään kävimme vielä hakemassa rokotuksia, Raine otti jäykkäkouristusrokotuksen ja minulle pistettiin hepatiittivarmennus. Se sattui vähän. Enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Nyt pitää sitten pakata laukku ja yrittää nukkua kunnolla, tosin luulen, että se jää haaveeksi, kun matkalle lähtö kuitenkin jännittää.

Kävin vielä aamupäivällä Wiklundilla: olen etsiskellyt uutta kaulahuivia ja sieltä sen löysinkin. Kaupunki oli luminen ja kylmä.
Ei mitenkään kauheasti harmita, vaikka maisemat vaihtuvat. Tosin olisin mielelläni ollut mukana kulttuuripääkaupunkivuoden avajaisissa, uskon, että ne ovat hienot ja että koko vuosi tulee olemaan mielenkiintoinen. Vuoden eteen on tehty paljon työtä. Toivottavasti se kaikki koituu kaupunkilaisten hyväksi siten, että voimme olla ylpeitä kotikaupungistamme.

Hyvää kulttuuripääkaupunkivuotta kaikille!

maanantai 3. tammikuuta 2011

Lippusotkua ja uskonasioita

Lisää matkajännitystä tänään: menimme aamupäivällä Turun lentoasemalle varmistamaan, että ylihuomiset varaukset ovat voimassa. Minun olivat, mutta Rainen lento Kööpenhaminaan oli peruttu.

- Sinne varustamoon sitten vaan nopeasti yhteyttä, me ei voida täällä tehdä mitään, SAS:n virkailija sanoi.
 
Eihän hän tietysti voikaan, eikä se hänen vikansa ole. Rainen matkaliput hoidetaan työnantajan puolesta, minun pitää itse hankkia omani. Kahden ihmisen sovittaminen tällä tavalla kolmelle eri lennolle tuntuu aika vaikealta.

Kotoa lähti heti sähköposti laivayhtiön konttorille Miamiin. Royal Caribbeanin kunniaksi on sanottava, että siellä osataan vastata sähköposteihin, niitä ei pantata päivä- saati viikkotolkulla, kuten meillä Suomessa usein tapahtuu. Vastausta ei tälläkään kertaa tarvinnut odottaa kauaa ja nyt meillä on dokumentti, jonka mukaan Rainenkin pitäisi päästä matkaan keskiviikkona. Huomenna pitää vielä kerran käydä varmistamassa.

Pitäkää nyt, hyvät ihmiset, huoli omista varauksistanne, jos olette lähdössä jonnekin. Minultahan olisi koko matka peruuntunut, jos SAS:n valpas virkailija ei olisi viime viikolla huomannut asiaa. Varausta tehtäessä minun passini numero oli jäänyt joko kokonaan ylös ottamatta tai sitten laittamatta varaukseen ja sen takia kone oli "päättänyt" hylätä minut. Samalla tavalla joku kone lie nyt "päättänyt", ettei Rainen tarvitse matkustaa Turusta Kööpenhaminaan, vaikka hän itse on asiasta toista mieltä.

Ja jos menette Yhdysvaltoihin, muistakaa tehdä ESTA-ilmoitus. Sitäkään ei välttämättä sanota missään, mutta ilman sitä ei Amerikkaan ole enää asiaa. Sen voi tehdä suurlähetystön sivuilla ja maksaa luottokortilla, hinta on 14 dollaria.

Matkareittimme siis kulkee Turusta Kööpenhaminan ja Chigacon kautta Los Angelesiin. Pakkaaminen on tässä vaiheessa.


Joku ehkä näkee kuvassa vain matkalaukun ja kasan vaatteita. Todellisuudessa tässä on mahdoton yhtälö: nainen, kolmen kuukauden tarpeet ja yksi matkalaukku.

Lentokenttäreissun jälkeen menin kosmetologille. Olin varannut ajan kulmien ja ripsien värjäykseen. En yleensä tee sitä tai siis jos teen, teen itse, mutta nyt ajattelin, että tilanne vaatii vähän ammattimaisempaa otetta.

Kosmetologi oli hyvin miellyttävä ja tunnelma siellä hoitohuoneessa mukava ja rauhallinen. Makasin laput silmilläni, kun kosmetologi kertoi kuuluvansa erääseen pieneen seurakuntaan ja olevansa siellä aktiivi, itse asiassa koko Suomen toiminnan käynnistäjä. Sitten hän halusi tietää, mikä minun suhteeni uskontoon on.

Aika henkilökohtainen kysymys! Ja tosi vaikea vastata, kun ei toisaalta halua loukata kenenkään vakaumusta eikä toisaalta varsinkaan vaikuttaa potentiaaliselta seurakuntaan liittyjältä.

Vastasin, että en oikein tiedä, mutta ajattelen niin, että ihmisellä on omatunto sitä varten, että jos sitä kuuntelee ja sen mukaan toimii, niin aika lähelle oikeaa osuu.

Emme olleet ihan samaa mieltä. Omantunnon äänestä ilman korkeampia voimia puuttuu kuulema henki. Tähän minä en sanonut enkä sano nytkään mitään. En tosiaan tiedä tästä aiheesta riittävästi voidakseni olla siitä varmasti jotain mieltä. Ihmettelen, miten paljon maailmassa on ihmisiä, joilla näyttää olevan aiheesta Varma Tieto, vieläpä Ainoa Oikea laatuaan.

Olkoon sen asian kanssa miten tahansa, minä arvostan eniten ihmisiä, jotka eivät tee pahaa kenellekään. Ihan riippumatta siitä, kuuluvatko vai eivätkö kuulu johonkin seurakuntaan.

Jos kaikki eläisivät ihmisiksi, ei sen kummempaa paratiisia kaivattaisi.

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Lähdön edellä

Aamupäivä kului ruoanlaittoon. Tyttäret olivat vielä kaikki koolla, viimeistä kertaa ennen kuin lähdemme reissuun. Yritin antaa ohjeita talonpidosta poissaolomme aikana, mutta minua kiellettiin kohkaamasta lähdöstäni ja muistutettiin, että tässä ollaan jo aikaihmisiä. Kiistän kohkanneeni.


Olisin halunnut käydä hyvästelemässä myös kesäkodin, mutta se nyt jäi. Eilen oli niin huono ajokeli, etten viitsinyt lähteä matkaan, kun mitään todella tärkeää toimitettavaa ei kuitenkaan ollut. Nyt pitää vain luottaa siihen, että aitan ikkunalle asettamani tonttupari valvoo pihapiirin liikennettä.


Matkakuume alkaa vähitellen nousta. Toivottavasti en ole unohtanut mitään tärkeää, en ainakaan mitään, minkä olisin luvannut jollekulle. Jos olen, pyydän anteeksi jo nyt.

Tänä talvena ei sitten menty edes hiihtämään (kun en vielä tähän mennessä ole saanut aikaiseksi). Ostin viime vuonna sukset, kun täällä Turun seudullakin oli kunnon hiihtokelit. Tässä lähistöllä on mainioita latuja, joita kävin muutaman kerran kiertämässä. Kesämaisemiin tein retkiä koiran kanssa - siellä ladun sai tehdä itse umpihankeen.


Hiihdin tätä omaa latuani monta kertaa edestakaisin. Tässä kulkee polku, jota pääsee hevosella ja traktorilla, mutta ei autolla ja joka johtaa meidän kylästämme naapurikylään.

Kului vuosikymmeniä, etten ollut suksilla. Lapsena hiihtäminen oli talvella luonnollinen tapa liikkua paikasta toiseen, lähes kaikki tulivat suksilla kouluun. Ladulle pääsi kotipihalta. Sen takia olikin kynnys aloittaa kaupunkilaishiihto, joka edellyttää suksien pakkaamista autoon ja ajamista ladun varteen. Sitten, kun lopulta pääsin näille hienoille, koneen tekemille laduille, huomasin monen muunkin asian muuttuneen. Ensin tietysti se, että ladut ovat yksisuuntaisia, väärään suuntaan ei sovi mennä. Ja sitten se, miten hienoja varusteita muilla hiihtäjillä oli. Minulla ei ollut mitään muita hiihtovarusteita kuin monot ja sukset, muuten olin haalinut päälleni jonkun vanhan tuulipuvun tapaisen. Edes juomapulloa ei ollut, vaikka ilman sitä mikään liikunta ei näytä nykyihmiseltä onnistuvan. Hiihtää sentään osasin vanhasta muistista.

Nyt pitää kirjoittaa lista asioista, jotka on vielä tehtävä ennen lähtöä. Minulla on matkalaukku avoinna tuossa lattialla ja olen heitellyt sinne yhtä ja toista jota arvelen tarvitsevani.  Laivassakin voi kuulema harrastaa talviurheilua, siellä on pieni jääareena. Luistimia en silti pakkaa mukaan, ne saa lainaksi.

lauantai 1. tammikuuta 2011

Ylistys grillimakkaralle

Terveisiä Turun yöelämästä. Se on näin vilkasta.




Kuva on otettu Turun kävelykadulta tänään noin puoli yhdeksän aikaan illalla. Varhainen ajankohta selittänee aution näkymän, oikea yöelämä alkaa tietääkseni nykyään paljon myöhemmin.

Me kaksi, Raine ja minä, olimme kuitenkin rohkeasti lähteneet yöelämään ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin. Kaikki alkoi siitä, kun kerroin, että mieleni on jo pitemmän aikaa tehnyt Martinsillan Grillin grillimakkaraa.

-Ei sitä voi syödä, jos ei ensin juo jotain, Raine sanoi ja niin me päätimme lähteä Kouluun.

Koulussakaan ei ollut vielä juuri ketään. Istun mieluummin Viinituvassa, mutta kun sen tiskiltä ei saa mustikkasiideriä, menimme pubiin. Ei sieltäkään enää saanut, joten otin yhden mustaherukkasiiderin ja yhden karpalosiiderin. Ilman jäitä. Raine joi kaksi irishcoffeeta.

Näiden huikeiden juominkien jälkeen olimme valmiit grillille. Martinsillan Grilli on ollut lohdullinen valo yössä jo useammalle sukupolvelle.


En tiedä mitään muuta paikkaa, josta saisi yhtä hyvää grillimakkaraa. Varmaan niitä on, mutta minulle riittää tämä yksi. Meihin nähden grilli on myös loistavalla paikalla, onhan tämä kotimatkan varrella, kun tulemme keskustasta.

Näitä grillimakkaroita voi syödä, vaikka ei olisi mitään juonutkaan. Mutta parin hyvän juoman herkistämillä makuaisteilla nautinto on täydellinen.


Annos ei hurmaa ulkonäöllään eikä esillepanolla, mutta päälliskaupaksi saa Aurajokimaiseman iltavalaistuksessa. Ja huomiset mahanpurut, sillä sen verran maustettua tämä herkku on.

Tämä oli hyvä aloitus uudelle vuodelle. Jos minä tulevan ulkomailla oleskeluni aikana jotain ruokaa kaipaan Suomesta, niin se on tämä tässä.