tiistai 25. lokakuuta 2011

Terveisiä uudelta tuoliltani

Tässä tämä nyt on, uusi työtuolini.



Hain tuolin aamulla Encoresta ja maksoin siitä 220 euroa. Tuoli on Martelan myymää Logic-mallistoa, käytetty ja uudelleen verhoiltu. Uuden vastaavan hintaa en tiedä mutta luulen, että se on ainakin kaksinkertainen.

Vanhaan tuoliini verrattuna ero on selvä. Tuoli on jämäkkä, sen istuinta, selkänojaa ja käsinojia pystyy säätämään monin tavoin ja tuolin jalusta on metallia. Tuoli on myös painava, sain sen hädin tuskin kannettua tänne yläkerran työhuoneeseen.

Tuon tuolin alla olevan maton kudoin viime vuonna. Käytin siihen kuteiden loppuja, joten värit eivät ole mitenkään harkiten suunniteltuja. Minusta lopputulos on silti ihan hyvä, iloinen, kuten työtilaan sopii. Tarvitsen värejä, niistä saa energiaa. Minua on aina ihmetyttänyt se, miksi toimistot ja virastot ovat useimmiten harmaita tai muuten tosi valjuja väritykseltään. Olen sitä kysynytkin joskus joltain suunnittelijalta ja vastaus oli, että kun ihmiset reagoivat väreihin niin eri tavoin, joitain esimerkiksi punainen tai keltainen voi kovasti ärsyttää.

Joten sen varalta, ettei kukaan ärsyyntyisi, käytetään värejä, jotka varmuudella ovat kaikkien mielestä tylsiä?

Iltapäivällä, ennen yliopistolle lähtöä, istuin hetken keittiön pöydän vieressä ja tein kotitehtäviä. Lykätäkseni vielä hetken ikävien  ja vaikeiden tehtävien aloittamista, soitin hyvälle ystävälleni Äidinkielenopettajalle.

- Pystytkös tuosta vaan sanomaan monikon komitatiivissa sanat "rakas poika", kysyin, kun ajattelin, että tähän ei edes opettaja kylmiltään kykene.

- Monikon komitatiivi - hmmm- rakkaine poikineni, ystävä vastasi. Ja lisäsi sitten, että tervetuloa yläasteelle, siellä nämä opitaan.

Yliopistolla me taas huokailimme vokaalivaihteluiden kanssa. Käytimme ensimmäiset kolme varttia kotitehtävien tarkistamiseen. Yksi tehtävistä kysyi, missä seuraavista sanoista esiintyy morfofonologista vokaalivaihtelua ja mistä syystä ja käskettiin vertailla taivutettua sanaa sen vokaalivartaloon.

Ehätin kertomaan, että sanassa "pahempi" esiintyy vokaalivaihtelua: vartalovokaali on kadonnut, koska kaksitavuisten adjektiivien loppu a:ta vastaa komparatiivin tunnuksen edellä e. Aika vaikuttavaa, vai mitä?

Loppuajan olinkin sitten hiljaa ja yritin vimmaisella kiireellä saada ylös oikeita vastauksia, sillä tuo kertomani oli melkein kaikki minkä olin osannut.

Olen silti edelleen sitä mieltä, että nuo asiat eivät ole vaikeita, ne vaativat vain paljon opiskelua. Todella paljon.

Kävelin yliopistolta kotiin, osan matkaa yhden kurssikaverini kanssa. Hän on opettaja ja opettaa muun muassa äidinkieltä, vaikka nyt vasta onkin suorittamassa suomen perusopintoja. Hän oli juuri pitänyt kielioppituntia tuleville sähköasentajille. Kuten arvata saattaa, nuoret miehet eivät olleet aiheesta kovin innostuneita ja he olivatkin halunneet tietää, mihin sähköasentaja tarvitsee äidinkielen teoriatietoja.

- Enkä minä tiennyt, mitä olisin vastannut, kurssikaveri sanoi.
- Niin, kun totuus on, ettei ne tarvitse niitä mihinkään, minä vastasin.
Mihin me nyökyttelimme yksituumaisesti.

Olen aina valmis puolustamaan äidinkieltä ja sen opettamista. Mutta jos minä olen voinut tehdä (kirjoitus)työtä kymmeniä vuosia osaamatta kielioppia, niin kuinka se ei onnistuisi sähkömieheltä?

2 kommenttia:

  1. Tänään menen ihan takaperin, myös näiden kommenttien kanssa. Halusin vain sanoa, että tykkään kovasti matosta - sekä sen väreistä että tasapainoisesta raidoituksesta. Täydellinen namupari erityisesti reunasta vilahtavan vaaleamman maton kanssa.

    VastaaPoista
  2. Kiitos vaan, itsekin tykkään molemmista, erityisesti siitä vaaleasta.

    VastaaPoista