lauantai 4. kesäkuuta 2011

Sörsseliksi meni, sanoi leipuri

Ensiksi kiitos Preferitalle tsemppipokaalista! Kävin katsomassa sitä, mutta kun olen niin tumpelo näissä tietoverkkoteknisissä yksityiskohdissa, en osaa siirtää pystiä omalle sivulleni. Ajatus oli kuitenkin kaunis.

Meillä on tänään vietetty merkkipäivää, oikeastaan koko suvun kannalta merkityksellistä. Yhden serkussaapumiserän viimeinen eli meidän kuopuksemme juhli tänään valmistumistaan media-assistentiksi. Tämän jälkeen ei näitä perusopintoja (joiksi luen vielä toisen asteen opinnot) enää päätä kukaan minun lapsistani eikä veljen lapsistakaan. Nyyh.

Ahersin tarjottavien kanssa eilen yli puolen yön. Tein salaatteja ja leivoin kakkuja ja ajattelin, että miksi minun täytyykin aina yrittää tehdä itse, vaikka en edes ole kovin hyvä siinä. Nytkin onnsituin sörssimään täytekakut niin, että oli pakko lähettää lapsi äkkiä kauppaan tänään ostamaan Naantalin Aurinkoisen mansikkakakkua.

Minulla on hyvä resepti kakkuun, johon tulee ohut pohja, valkoista höttöä täytteeksi ja päälle tuoreita marjoja kauniisti hyytelössä. Kaikki meni ihan hyvin siihen hyytelöosaan asti ja siinä sitten huomasin, ettei kaapissa ole hyytelösokeria. En minä sitä yöllä lähtenyt mistään hakemaan, joten käytin liivatelehtiä. Niillä pitäisi saada kaunis hyytelö aikaiseksi, mutta en minä saanut. Mansikkamehulla maustettu punainen liemi hulahti kakun läpi saman tien.

Nyt on siis juhlat juhlittu ja media-assistentista on kotona enää lakki. Laitoin sen Herbertille, kuopuksen uskolliselle ystävälle.


Viime päivinä useissa lehti- ja radiojutuissa on pohdittu, miten paljon rahaa ylioppilaalle tai ammattiin valmistuneelle pitää antaa. Vastaus on yksinkertainen: ei sille pidä antaa yhtään rahaa tai mitään muutakaan, jos lahjan saaja ei osaa sanoa kiitos.

Jokunen juttu olisi voinut käsitellä myös lahjan vastaanottamista. Miten otan lahjat asiallisesti vastaan myös silloin, kun lahjan antaja ei ole näkemässä?

En  varmasti ole Euroopan paras kasvattaja, mutta ainakin yhden asian olen takonut tyttöjeni päähän: lahjahevosen suuhun ei katsota. Lahjoja ei arvostella, ei puolella sanallakaan. Lahjat ovat aina hyviä, sillä ne ovat hyvästä sydämestä annettuja. Mikään ei ole sen rumempaa, kuin ilkkua ja pilkata jonkun antamaa lahjaa.

Ja se kiitos sitten tietysti myös. Lahjasta kuuluu kiittää, vaikka se vaatisi niinkin suurta vaivannäköä kuin peräti puhelinsoiton, tekstiviestin tai jopa kirjelappusen.

Luulen, että aika monessa kodissa äidit alkavat kohta puuhastella kiitoskorttien kanssa. Mitäpä, jos laittaisimmekin lapset itse asialle?

2 kommenttia:

  1. Pidän kirjoitustyylistäsi! Kirjoitat fiksusti ja käsittelet asioita, joihin kuuluukin puuttua. Esimerkiksi tämä kiittäminen. Ehkä nuorten käytös johtuu siitä, että monesta aikuisestakin näyttää olevan vaikeaa/mahdotonta sanoa "kiitos". Vanhemmat eivät opeta lapsilleen, kun eivät itsekään osaa (eivätkä näytä mallia, mikä olisi paras tapa opettaa).

    VastaaPoista
  2. Tosi hyvin sanottu tuosta kiittämisestä. Sitä meidänkin äiti meille opetti ja minä olen opettanut eteenpäin. Ja me kiitämme aina.
    Harvat osaavat kuitenkin kiittää tänä päivänä. Olen monen lapsen kummitäti ja lähetän lahjoja/rahaa postitse koska en merkkipäiviä muuten pääse muistamaan. Kiitosta en saa juuri koskaan. Saan aina arvella onko lahja tullut perille. Joskus tulee oikeasti hieman ärsyyntynyt olo ja teksi mielei olla lähettämättä mitään.
    Muuten, tuliko siitä yo-muistamissummasta mitään mieleipidettä? TUntuu että tänään pitää antaa kymmenkertaisia summia entiseen verrattuna...
    Halauksin, Milli

    VastaaPoista